Tilastojen mukaan valtaväestöstä noin kuusi prosenttia on homoseksuaaleja. Numero kuulostaa pieneltä, koska 94 prosenttia on muuta. Median päähenkilöt ja politiikan johtajat ovat yleensä keski-ikäisiä tai sen vaiheen ylittäneitä miehiä, joiden ymmärrys rajoittuu käsittämään ainoastaan miehen ja naisen yhdessäolon. Jo äidinmaidosta imetty perhemalli on ja pysyy eikä muita vaihtoehtoja oteta huomioon. Myös näissä vaaleissa tabu, seksuaalivähemmistöt, jäävät valtamediassa huomioimatta eivätkä suurin osa ehdokkaistakaan näe syytä puhua tasa-arvosta muuten kuin työelämän eurojen ja sukupuolten tasolla. Vastakkainasettelun aika, seksuaalisuuksien kannalta, ei ole ohi.
Suomenruotsalaisia on Suomessa suurin piirtein saman verran kuin seksuaalivähemmistöjä. Ruotsinkieltä puhuvalla vähemmistöväestöllä on oma puolue, joka on istunut hallituksessa vuodesta 1979 lähtien. Ruotsalaisten kansanpuolueella on ollut vähintään kymmenkunta edustajaa eduskunnassa aina, mikä ei ole suhteellista seksuaalivähemmistöjen edustajien kanssa. Jos Oras Tynkkynen on ainoa homoseksuaaliksi ilmoittautunut läsnä olevista päättäjistä, seksuaalivähemmistöjen edustus jää alle prosenttiin kahdestasadasta kansanedustajasta.
Suomenruotsalaisten asema Suomessa ei ole suoraan verrattavissa seksuaalivähemmistöihin, sillä eri kieli ei rajoita oikeuksia Suomessa, toisin kuin eri seksuaalisuus. Ilman seksuaalivähemmistöjen edustajia tasa-arvon toteutuminen on vaikeaa, sillä valtaväestö ei jaksa olla kiinnostunut pienien prosenttien ongelmista. Uusien kaappien ovien raottaminen eduskunnassa aukaisisi silmät sekä Arkadianmäellä että mediassa. Kaapista putkahtaisi tilastojen mukaan kaksitoista kansanedustajaa, jotka saisivat varmasti enemmän näkyvyyttä niin mediassa kuin eduskuntasalissakin. Tasa-arvosta voitaisiin jopa keskustella muutenkin kuin eurojen tasolla.
