Kansanedustajia ja imagoyksilöitä

Vaatimattomat suomalaisetkin jaksavat aina sopivassa välissä ylpeillä sillä, että juuri Suomessa miehet ja naiset olivat tasa-arvoisia äänestäjiä ja ehdokkaita ensimmäisenä maailmassa.

Mutta mikä on muuttunut sadassa vuodessa? Maa ainakin, mutta onko eduskunta pysynyt mukana? Poliitikon ihonväri ja sukupuoli korostuvat yhtä lailla USA:n presidenttikandidaattien kampanjoinnissa kuin kansanäänestyksessä Arkadianmäelle.

Hollantilainen ystäväni sanoi, että hänen mielikuvissaan Suomi on kuin Alankomaat 90-luvulla: Hyvinvointijärjestelmä on vielä purkamatta ja kansainvälistyminen käynnissä. Tulisiko Helsingin kaupunginvaltuutettu Zahra Abdullasta sitten Suomessa sellainen edelläkävijä kuin Ayaan Hirsi Alista Alankomaissa, ulkomaalaissyntyinen kansanedustaja.

Vuoden maahanmuuttajamies-palkintoa ei Suomessa jaeta. Maahanmuuttajanainen-palkinto sen sijaan kyllä. Abdulla sai palkinnon muutama vuosi sitten. Maahanmuuttajanaisten julkisuussuhde vaikuttaa jotenkin helpommalta kuin maahanmuuttajamiesten. Naiseudella saa politiikassakin median huomion. Vaikka huomion taso sitten olisikin vaatteissa, kampauksessa ja meikeissä.

Mutta miksi vaikka suomenvietnamilainen äänestäisi esimerkiksi suomenetiopialaista? Ajatteleeko äänestäjä maahanmuuttajaehdokkaan edustavan maahanmuuttajia? Heidi Hautala on kertonut äänestäneensä viime eduskuntavaaleissa Zahra Abdullaa.

Nyt kansanedustajaehdokkaina on 30 maahanmuuttajataustaista ihmistä. Heistä osa on sellaisten puolueiden listoilla, joilla ei tunnu olevan maahanmuuttoon minkäänlaista osaa tahi kiinnostusta. Mutta palveleeko sekään ketään, että tiedotusvälineet leimaavat näitä ehdokkaita imagosyistä valituiksi.

Mutta kuten tässäkin blogissa on jo useaan otteeseen todettu, asiat eivät välttämättä sillä parane, että ihminen äänestäisi ihmistä. Äänensä loppusijoitusta ei voi tietää, ja valittuja sitoo puoluekuri.

Taitaapa suomalaisilla olla syytä ylpeilyyn sittenkin, kun USA:n presidentti on nainen, ja ehkäpä vielä joku muu kuin valkoinen. Tosin sitten kun näin käy, eivät ihonväri ja sukupuoli enää ehkä olekaan niin ihmeellinen juttu.

Superyliopistolainen jälkijunassa

Monet vaaliagendat ovat pendolinoja; esimerkiksi superyliopistoja koskeva keskustelu on opiskelijoiden osalta auttamattomasti jälkijunassa. Meidän nuorten tulee äänestäjinä katsoa peiliin. Opintotuenkin korotusta odotimme monta vuotta mykkinä. Oletimme, että pelkästään opiskelijajärjestöjen vaatimukset saavat opintotuen nousuun. Jos suurimpien puolueiden kampanjalupauksia on nyt uskominen, kasvaa opintotuki tulevalla hallituskaudella sen 15 prosenttia. Meidän tulee varmistaa lupaus keskittämällä äänemme vaaleissa niille, jotka edustavat erityisesti opiskelijoita Arkadianmäellä.

Opintotuen köydenveto on pitkään ollut trendiaihe, joka jättää katveeseensa helposti uudemmat tärkeät kysymykset. Puolueiden jäykät vaalikampanjat eivät tartu tuoreisiin aiheisiin elleivät nuortenjärjestöt itse nosta agendoja keskusteluun. Poliitikan kankeutta kuvaa osuvasti myös tiettyjen oppiaineiden opiskelijamäärien säätely. Niitä ei edelleenkään räätälöidä vastaamaan työmarkkinoiden tämänhetkistä kysyntää.

Tekniikan akateemisten liiton toiminnanjohtaja Heikki Kauppi toivoo, että etenkin tekniikan alan ylimmässä koulutuksessa satsattaisiin määrän sijasta laatuun: ”Insinöörien määrällä kilpailu on muutenkin Suomen kannalta tuhoon tuomittu linja. [..] On koko kansakunnan tulevan menestyksen kannalta välttämätöntä korottaa teknillisten yliopistojen valtion budjetista tulevien määrärahojen tasoa vähintään 150 miljoonalla eurolla tulevassa hallitusohjelmassa.”

Eilen tellu-uutisissa näytettiin, kuinka TAIKin opiskelijat ilmaisivat mielenosoituksella vastustuksensa Helsingin kauppakorkeakoulun, Taideteollisen korkeakoulun ja Teknillisen korkeakoulun yhdistämisestä. Taideaineiden opiskelijat pelkäävät, että heidän kaupallinen riippumattomuutensa on vaarassa, ja että taideaineiden merkitys vähenisi Sailaksen työryhmän kaavailemassa ”superyliopistossa”.

Vaikka taikkilaiset näkevät Sailaksen säkeet miltei saatanallisina, niin elinkeinoelämä antaa yliopistojen yhteen sulautumiselle siunauksensa ja sellaiset 200 miljoonaa euroa siihen päälle.

Kysymys kuuluukin, tulisiko opiskelijoihin satsata myös kehittämällä heidän opinahjojaan vastaamaan enemmän elinkeinoelämän vaateisiin? Jos tulisi, niin eikö opiskelijoiden tulisi pyrkiä tuomaan mielipiteensä päätöksentekoon muun muassa siitä, mitkä ovat ne koulut, jotka yhdistyisivät huippuyksiköiksi?

Sailaksen johdolla työskennellyt työryhmä mieltää, että ”maailmanluokan yliopistoa” koskevat päätökset tulisi tehdä jo tämän vuoden aikana. Huippuyliopiston kohtalosta päättää siis jo seuraava hallitus ja ehkä sinunkin äänestämä ehdokkaasi.

Heikki Kauppi vertaa etenkin teknillisten yliopistojen rahoitusta opiskelijaa kohti talvisotaan: ”Kansainvälinen kilpailu on luonteeltaan totaalista ja insinöörikoulutuksen globaalissa laatukilpailussa vastustajilla on suhteellisesti viisinkertainen henkilö- ja kymmenkertainen materiaaliylivoima.”

Ehkei Sailaksen ryhmän ehdotelma valtionhallinnosta irtautuvasta yliopistosta ole välttämättä niin huono asia taideopiskelijoillekaan. Hätään olisi ehkä enemmän aihetta, jos yliopistojen hallinnollista yhdistämistä valtion alaisuudessa jatketaan ilman lisärahoitusta.

Maailman menestyneimmät yliopistot ovat itsenäisiä ja vapaita. Ne muistuttavat toimintatavoiltaan enemmän yrityksiä, jotka etsivät lahjakkuuksia campuksilleen.

Suomen koulutusjärjestelmä on peruskoulutuksen kattavuudeltaan hyvä. Matkalla oppilaasta opiskelijaksi terä kuitenkin tylsistyy: suomalaisista yliopistoista maailman 500 parhaan listalle mahtuu vain kolme - eivätkä ne ole lähelläkään kärkeä.

Lähde: Heikki Kaupin kirjoitus Vieraskynä-osiossa Helsingin Sanomissa 26. helmikuuta 2007