Kansanedustajia ja imagoyksilöitä

Vaatimattomat suomalaisetkin jaksavat aina sopivassa välissä ylpeillä sillä, että juuri Suomessa miehet ja naiset olivat tasa-arvoisia äänestäjiä ja ehdokkaita ensimmäisenä maailmassa.

Mutta mikä on muuttunut sadassa vuodessa? Maa ainakin, mutta onko eduskunta pysynyt mukana? Poliitikon ihonväri ja sukupuoli korostuvat yhtä lailla USA:n presidenttikandidaattien kampanjoinnissa kuin kansanäänestyksessä Arkadianmäelle.

Hollantilainen ystäväni sanoi, että hänen mielikuvissaan Suomi on kuin Alankomaat 90-luvulla: Hyvinvointijärjestelmä on vielä purkamatta ja kansainvälistyminen käynnissä. Tulisiko Helsingin kaupunginvaltuutettu Zahra Abdullasta sitten Suomessa sellainen edelläkävijä kuin Ayaan Hirsi Alista Alankomaissa, ulkomaalaissyntyinen kansanedustaja.

Vuoden maahanmuuttajamies-palkintoa ei Suomessa jaeta. Maahanmuuttajanainen-palkinto sen sijaan kyllä. Abdulla sai palkinnon muutama vuosi sitten. Maahanmuuttajanaisten julkisuussuhde vaikuttaa jotenkin helpommalta kuin maahanmuuttajamiesten. Naiseudella saa politiikassakin median huomion. Vaikka huomion taso sitten olisikin vaatteissa, kampauksessa ja meikeissä.

Mutta miksi vaikka suomenvietnamilainen äänestäisi esimerkiksi suomenetiopialaista? Ajatteleeko äänestäjä maahanmuuttajaehdokkaan edustavan maahanmuuttajia? Heidi Hautala on kertonut äänestäneensä viime eduskuntavaaleissa Zahra Abdullaa.

Nyt kansanedustajaehdokkaina on 30 maahanmuuttajataustaista ihmistä. Heistä osa on sellaisten puolueiden listoilla, joilla ei tunnu olevan maahanmuuttoon minkäänlaista osaa tahi kiinnostusta. Mutta palveleeko sekään ketään, että tiedotusvälineet leimaavat näitä ehdokkaita imagosyistä valituiksi.

Mutta kuten tässäkin blogissa on jo useaan otteeseen todettu, asiat eivät välttämättä sillä parane, että ihminen äänestäisi ihmistä. Äänensä loppusijoitusta ei voi tietää, ja valittuja sitoo puoluekuri.

Taitaapa suomalaisilla olla syytä ylpeilyyn sittenkin, kun USA:n presidentti on nainen, ja ehkäpä vielä joku muu kuin valkoinen. Tosin sitten kun näin käy, eivät ihonväri ja sukupuoli enää ehkä olekaan niin ihmeellinen juttu.

Superyliopistolainen jälkijunassa

Monet vaaliagendat ovat pendolinoja; esimerkiksi superyliopistoja koskeva keskustelu on opiskelijoiden osalta auttamattomasti jälkijunassa. Meidän nuorten tulee äänestäjinä katsoa peiliin. Opintotuenkin korotusta odotimme monta vuotta mykkinä. Oletimme, että pelkästään opiskelijajärjestöjen vaatimukset saavat opintotuen nousuun. Jos suurimpien puolueiden kampanjalupauksia on nyt uskominen, kasvaa opintotuki tulevalla hallituskaudella sen 15 prosenttia. Meidän tulee varmistaa lupaus keskittämällä äänemme vaaleissa niille, jotka edustavat erityisesti opiskelijoita Arkadianmäellä.

Opintotuen köydenveto on pitkään ollut trendiaihe, joka jättää katveeseensa helposti uudemmat tärkeät kysymykset. Puolueiden jäykät vaalikampanjat eivät tartu tuoreisiin aiheisiin elleivät nuortenjärjestöt itse nosta agendoja keskusteluun. Poliitikan kankeutta kuvaa osuvasti myös tiettyjen oppiaineiden opiskelijamäärien säätely. Niitä ei edelleenkään räätälöidä vastaamaan työmarkkinoiden tämänhetkistä kysyntää.

Tekniikan akateemisten liiton toiminnanjohtaja Heikki Kauppi toivoo, että etenkin tekniikan alan ylimmässä koulutuksessa satsattaisiin määrän sijasta laatuun: ”Insinöörien määrällä kilpailu on muutenkin Suomen kannalta tuhoon tuomittu linja. [..] On koko kansakunnan tulevan menestyksen kannalta välttämätöntä korottaa teknillisten yliopistojen valtion budjetista tulevien määrärahojen tasoa vähintään 150 miljoonalla eurolla tulevassa hallitusohjelmassa.”

Eilen tellu-uutisissa näytettiin, kuinka TAIKin opiskelijat ilmaisivat mielenosoituksella vastustuksensa Helsingin kauppakorkeakoulun, Taideteollisen korkeakoulun ja Teknillisen korkeakoulun yhdistämisestä. Taideaineiden opiskelijat pelkäävät, että heidän kaupallinen riippumattomuutensa on vaarassa, ja että taideaineiden merkitys vähenisi Sailaksen työryhmän kaavailemassa ”superyliopistossa”.

Vaikka taikkilaiset näkevät Sailaksen säkeet miltei saatanallisina, niin elinkeinoelämä antaa yliopistojen yhteen sulautumiselle siunauksensa ja sellaiset 200 miljoonaa euroa siihen päälle.

Kysymys kuuluukin, tulisiko opiskelijoihin satsata myös kehittämällä heidän opinahjojaan vastaamaan enemmän elinkeinoelämän vaateisiin? Jos tulisi, niin eikö opiskelijoiden tulisi pyrkiä tuomaan mielipiteensä päätöksentekoon muun muassa siitä, mitkä ovat ne koulut, jotka yhdistyisivät huippuyksiköiksi?

Sailaksen johdolla työskennellyt työryhmä mieltää, että ”maailmanluokan yliopistoa” koskevat päätökset tulisi tehdä jo tämän vuoden aikana. Huippuyliopiston kohtalosta päättää siis jo seuraava hallitus ja ehkä sinunkin äänestämä ehdokkaasi.

Heikki Kauppi vertaa etenkin teknillisten yliopistojen rahoitusta opiskelijaa kohti talvisotaan: ”Kansainvälinen kilpailu on luonteeltaan totaalista ja insinöörikoulutuksen globaalissa laatukilpailussa vastustajilla on suhteellisesti viisinkertainen henkilö- ja kymmenkertainen materiaaliylivoima.”

Ehkei Sailaksen ryhmän ehdotelma valtionhallinnosta irtautuvasta yliopistosta ole välttämättä niin huono asia taideopiskelijoillekaan. Hätään olisi ehkä enemmän aihetta, jos yliopistojen hallinnollista yhdistämistä valtion alaisuudessa jatketaan ilman lisärahoitusta.

Maailman menestyneimmät yliopistot ovat itsenäisiä ja vapaita. Ne muistuttavat toimintatavoiltaan enemmän yrityksiä, jotka etsivät lahjakkuuksia campuksilleen.

Suomen koulutusjärjestelmä on peruskoulutuksen kattavuudeltaan hyvä. Matkalla oppilaasta opiskelijaksi terä kuitenkin tylsistyy: suomalaisista yliopistoista maailman 500 parhaan listalle mahtuu vain kolme - eivätkä ne ole lähelläkään kärkeä.

Lähde: Heikki Kaupin kirjoitus Vieraskynä-osiossa Helsingin Sanomissa 26. helmikuuta 2007

Enemmän tukea kielivähemmistöjen äänitorville

Harvoinpa tulee ajatelleeksi, että Suomessa on noin kaksikymmentä kuntaa, joissa enemmistö asukkaista puhuu ruotsia ja suomi on vähemmistökieli. Länsirannikolla, Vaasan pohjoispuolella, sijaitsevassa Pietarsaaressa paikallislehdet ovat mielenkiintoisessa tilanteessa: Jakobstads Tidning edustaa erästä maan vähemmistöryhmistä, suomenruotsalaisia, mutta paikallisesti vähemmistöä edustaakin suomenkielinen Pietarsaaren Sanomat. Kaupungissa yli puolet asukkaista puhuu ruotsia, ja kun mukaan lasketaan pienet ympäristökunnat, ruotsinkielisten ylivoima kasvaa huomattavasti.

Silti kumpikaan paikallislehdistä ei saa valtioneuvoston myöntämää lehdistötukea, jolla tuetaan muun muassa vähemmistökieltä puhuvien tiedonsaantia ja mahdollisuutta lukea omankielistä lehteä.

Muuhun Eurooppaan verrattuna tilanne on poikkeuksellinen, sillä muualla maan vähemmistökieltä edustavat sanomalehdet saavat rahallista tukea. Suomessa suurimpia lehdistötukia ei anneta vähemmistökulttuurien tukemiseen, vaan isot rahat jaetaan puoluelehdille.

Jo tässä vaiheessa vuotta suurimpien puolueiden äänenkannattajat ovat saaneet satoja tuhansia euroja. Ruotsinkielisistä lehdistä muutama saa vuosittain tukea selviytyäkseen taloudellisesti ja ylläpitääkseen ruotsinkielistä paikallisuutisointia, mutta rahasummat ovat pieniä. Viime vuonna Uutispäivä Demari sai valikoivaa lehdistötukea lähes 1,7 miljoonaa euroa, kun ruotsinkielisistä lehdistä eniten tukea saanut Hufvudstadsbladetkin sai ainoastaan hieman reilut 200 000 euroa.

Ruotsinkieliset sanomalehdet ovat keskittyneet muutamaksi ketjuksi ja tekevät yhteistyötä. Niiden tulevaisuus ei kuitenkaan ole täysin varmalla pohjalla, koska suomenruotsalaisten määrä vähenee. Lehtiä luetaan yli kielirajojen, mutta useimmiten kaksikieliset kotitaloudet tilaavat alueella ilmestyvistä lehdistä hallitsevimman eli laajimman ja tiheimmin ilmestyvän. Tämä on hyvä asia Jakobstads Tidningille, huono useimmille muille ruotsinkielisille lehdille. Lehdistötuen jakautumista tulisikin uudistaa niin, että puoluelehtien sijaan suurimmat rahat annettaisiin vähemmistökieliä edustaville lehdille.

Puolue, joka huolehtii kannattajistaan vai puolue, jonka lupauksiin voi luottaa?

FST:n eilisessä Valdebatt-ohjelmassa suomenkieliset poliitikot herättivät myötätuntoa. Eero Heinäluoma, Timo Soini, Matti Vanhanen ja Jyrki Katainen puhuivat rohkeasti ja kiitettävän vuolaasti ruotsia, vaikka esimerkiksi Vanhasen ääntäminen oli enimmäkseen jäykkää ja Katainen joutui kysymään käännöstä muun muassa sanoille vanhainkoti ja ratkaisu. Ruotsinkielisten Bjarne Kalliksen ja Stefan Wallinin esiintyminen oli tietenkin luonnollisempaa kuin sanojaan hakeneiden suomenkielisten, mutta sympatiapisteitä kovalla yrittämisellä sai.

Samassa vaalikeskustelussa poliitikkoja pyydettiin pareittain kehumaan toistensa puolueita. Soini kehaisi RKP:n olevan “puolue, joka osaa huolehtia kannattajistaan”. Wallinin vastaus oli, että perussuomalaisten lupauksiin voi luottaa: “Lupasitte vastustaa yo-ruotsia ja niin olette tehneetkin.” Ohjelma uusitaan tänään tiistaina iltapäivällä FST5:llä.

FST:n ohjelmassa Spotlight puolestaan ehdittiin jo helmikuun puolivälissä käsitellä eduskuntavaaliehdokkaiden vaalikampanjoiden rahoitusta: kuka poliitikkojen kampanjat oikein maksaa? Lainsäädännöstä huolimatta vaalirahoitukset pysyvät salaisina. Muissakin medioissa aiheesta uutisoitiin, mutta myöhemmin. Jos Spotlight jäi näkemättä, jaksoja voi katsella ohjelman nettisivuilla.

Jos saisikin äänestää kolmea ehdokasta

Yllättävän monet ihmiset eivät tiedä tai ymmärrä suomalaista vaalisysteemiä. Siksi on hassua, ettei vaalitavasta ja äänten laskennan menetelmistä keskustella julkisuudessa nykyistä enempää. Onko vaalitavan selittäminen liian vaikeaa? Avaisiko menetelmistä keskusteleminen liikaa tilaa nykyisen järjestelmän kritiikille?

Tässä blogissa on kaksi kertaa aiemmin pohdittu sitä, olisiko ns. pitkien listojen vaali parempi kuin henkilövaali. Siis pitäisikö meidän äänestää puoluetta vai poliitikkoa?

Tämä valinta ei kuitenkaan ole ainoa vaihtoehto vaalijärjestelmistä puhuttaessa, vaan systeemejä on monenlaisia. Tiesittekö esimerkiksi sen, että Suomen vuoden 1906 vaalilain mukaan äänestäjät saivat merkitä lippuun mielestään kolme parasta ehdokasta? Minä en ainakaan tiennyt, ennen kuin luin professori Hannu Nurmen mielenkiintoisen artikkelin (pdf) suomalaisesta vaalitavasta ennen ja tänään.

Toki artikkeli käsittelee osin sellaisia matemaattisia hienouksia, joista maallikko ei pääse perille, mutta toisaalta siinä puhutaan juuri sellaisista teemoista, joita pitäisi avata myös niin sanotulle suurelle yleisölle.

Keskeinen väite Nurmen kirjoituksessa on se, että kolmen ehdokkaan systeemissä todella luotettiin äänestäjien kykyyn ilmaista näkemyksiään. Myös vaalivapaus oli suurempi.

Jos tällainen systeemi toimi Suomessa sata vuotta sitten, voisiko se toimia nytkin? Innostaisiko se ihmisiä seuraamaan politiikkaa ja sen tarjoamia vaihtoehtoja nykyistä enemmän?

Seksuaalisuus vaaliteemana

Ranneliike- ja lepakkolaakso.net -sivustoilla seurataan vaaleja "sateenkaarenvärisestä näkökulmasta". Sivustojen päämääränä on osallistua vaalien keskusteluihin seksuaalivähemmistöjen suulla, mutta ennen kaikkea nostaa esiin vähemmistö-ehdokkaita. Suomessa on tällä hetkellä vain yksi julkisesti homo kansanedustaja. Ranneliike.netissä esitellään noin parikymmentä seuraavalle eduskuntakaudelle pyrkivää ehdokasta, jotka eivät myöskään ole heteroita.

Julkisesti seksuaalivähemmistön edustajiksi lukeutuvat ehdokkaat ovat vihreitä, punaisia tai tosi punaisia. Suomen eduskunnan ensimmäinen avoimesti homo kansanedustaja, Pirkanmaan ehdokas, Oras Tynkkynen (vihr.), kertoo, miksi kansanedustajat uskaltavat puhua homoseksuaalisuudestaan niin vähän. ”Ahdasmielisissä puolueissa avoimesti HLBT*-vähemmistöön kuuluminen voi olla raskasta”. (*HLBT=homo, lesbo, bi- ja transseksuaalit). Ahdasmielisiä puolueita Tynkkynen ei suostu luettelemaan, mutta huomauttaa kaikkien muiden puolueiden olevan vihreitä konservatiivisempia HLBT-asioissa.

Ranneliike.netistä löytyy lista puolueiden jakautumisesta syksyn hedelmöityshoitolakiäänestyksessä, josta näkyy Tynkkysen viittaama ahdasmielisyys. Vapaamielisempaa lakia vastaan äänestivät enemmistö keskustan ja kokoomuksen edustajista ja kristillisdemokraateista jokainen. Porvaripuolueiden ja kristillisdemokraattien ehdokkaista yksikään ei katso kuuluvansa sateenkaarivähemmistöön. Sateenkaarihallitukseen haluaisivat kuitenkin jokainen.

Miksi ranneliike kokoaa tällaisen listan? Miksi ehdokkaat haluavat tuoda julki seksuaalista suuntautumistaan? Ranneliike.netin ylläpitäjä Sami Mollgrenin mukaan vähemmistöehdokkaat tuotiin esiin valtamedian vaikenemisen takia. ”Haluamme myös herättää keskustelua siitä, ettei politiikka ole ensisijaisesti valkoisen heteromiehen hiekkalaatikko, jossa valkoiset heteronaisetkin ovat altavastaajina muista ryhmistä puhumattakaan”.

Avoimesta seksuaalisuudesta voi olla myös hyötyä. Tynkkysen mukaan ”ainoa homo”-superlatiivilla on uutisarvoa, minkä ansiosta Suomen nuorin kansanedustaja on saanut enemmän huomiota mediassa. Julkisuushakuisuus ei kuitenkaan ole Mollgrenin mukaan ehdokkaiden ranneliike.nettiin listautumisen tavoite. ”Niin kauan kuin tässä maassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt eivät ole täysin tasa-arvoisia valtaväestön kanssa, on sateenkaarivähemmistöön kuuluminen tai sen oikeuksien puolesta liputtaminen asia, jota voi pitää eduskuntavaaleissa merkittävänä asiana”.

http://ranneliike.net/artikkelit.php?alue=eduskuntavaalit2007&juttu=erikoiset

http://www.orastynkkynen.fi/

Aivoimun uhrit

Kimppakämppäämme muutti nuori australialaisnainen. Hänenlaisensa maahanmuuttajat taitaisivat kelvata kenelle tahansa. Paitsi Perussuomalaisille.

24-vuotias biokemisti aloittelemassa tohtoriopintojaan Alzheimerin taudista. Tätä ennen hän on asunut jo Euroopassa ja innostui muuttamaan Suomeen suomalaisiin tutustuttuaan.

Hänen Suomeen muuttoaan helpotti se, että sukunsa on kotoisin Alankomaista, ja hän itsekin on EU-kansalainen. Käytännön esimerkin suomalaisesta byrokratiasta ja maahanmuuttajista tarjosi kuitenkin heti yksinkertainen asia: todistus oleskeluoikeuden rekisteröinnistä. Kyseinen paperi kolahti postiluukusta. Uudella asukkaallamme ei ollut aavistustakaan, mikä paperi kuoresta löytyi. Koko arkki oli suomeksi. Kielitaidottoman on vaikea arvailla suomalaisia sanoja. Paikallisille ystäville on tarvetta tavallisessa arjessa.

Eduskuntavaalikampanjoissa maahanmuutto muodostuu arvokysymykseksi, joka määrittelee puolueen inhimillisyyttä. Suomalainen äänestäjä ei taida pohtia, mitä kansanedustajat tällaisille asioille voivat, tai miten ministerit vaikkapa EU-tasolla voivat vaikuttaa Euroopan sulkeutumiseen tai avautumiseen. Jotain kuitenkin kertoo puolueen kanta siitä, ketä ja paljonko Suomen rajojen sisäpuolelle toivotetaan tervetulleeksi.

Eräs puolueiden mielipiteitä jakava seikka on ulkomaalaisten maksuton koulutus. Opetusministeri Antti Kalliomäki on sanonut, että maksut voitaisiin ottaa käyttöön vain, jos ne parantavat kansainvälistymistä korkeakouluissa. Mitä tämä sitten tarkoittaisi? Kenen kanssa kansainvälistyä, jos tänne ei tule ketään lukukausimaksuja maksamaan. Kalliomäen mukaan maksut eivät myöskään saa olla avaus suomalaisen korkeakoulujärjestelmän muuttamiselle maksulliseksi. Epäilen.

Yleensä ulkomaalaiset opiskelevat Suomessa stipendin tai apurahan turvin tai muilla varoilla. Ulkomaalaisen opiskelijan on itse huolehdittava toimeentulostaan, Suomen valtio ei sitä tee.

Ainakin Suomeen uskaltautuneet tekevät elämästä kiintoisampaa. Ehkäpä niin voisi käydä muuallakin kuin kimppakämpissä. Sitä ennen voi itse kukin testata vaikka suomalaisuuttaan.