Uni ei tule vielä pitkään aikaan

Kiihkeäksi käy ennen kuin loppuu. Kunnes alkaa heti saman tien uudestaan. Tämän viikon sunnuntaina on selvillä, miten maa lähtee makaamaan seuraavan neljän vuoden ajaksi. Heti maanantaina alkaa uusi vääntö, kun erilaiset, hallitus- ja ministerivaihtoehtoja käsittelevät paperit otetaan kassakaapeista. Jos yöunet ovat kampanjan aikana jääneet vähiin, ei uniasioihin ole luvassa helpotusta vielä pitkään aikaan, jos nalli napsahtaa omalle kohdalle. Tosin näissäkin hommissa sitä saa mitä tilaa.

Valtakunnan tasolla loppumetrit ovat vaikuttaneet jopa yllättävän siisteiltä - mitä nyt se toinen iltapäivälehti yrittää vielä kaataa lisää vettä myllyyn ja muuan palkansaajajärjestö kääntää itseironialla vaikeudet voitoksi. Onkohan kukaan muu ihmetellyt, mistä Iltalehti on mahtanut saada herra Luhtasen puhelinkeskustelut selville? Medialle kun ei kuuntelulupia myönnetä.

Viimeisiä ääniä kaivetaan epätoivon vimmalla myös maakunnista. Ainakaan Satakunnassa vastakkainasettelun aika ei ole ohitse, jos katsoo tilannetta vaikkapa kokoomuksen riveissä. Kampanjaansa euron poikineen käyttänyt porilainen asianajaja Sampsa Kataja on käynyt vetämässä avauslyöntejä niin jääpallojoukkue Narukerän kuin kiekkoseura Ässienkin kotiotteluissa. Urheilumiehen statusta korostavan Sampsan kampanjaa vauhditettiin viime lauantaina muun muassa Porin kävelykatua pitkin juoksevalla mainosbanderollilla (!), jota päin ajautuneet palkittiin ääniharavalla. Syytä onkin, sillä vastassa on Rauman Lukon toimitusjohtaja Jyrki Santala, joka pääsee Äijänsuon hallille jo työnkin puolesta. Tämä on varmasti vaikuttanut siihen, että nykyinen Lukon päävalmentaja, vielä viime vuonna Porin Ässät hopealle valmentanut Mika Toivola on nyt ilmoittanut julkisesti tukensa Jyrki Santalalle. Jännäksi menee, niin kaukalossa kuin kabineteissa. Oma sanansa on vielä sanottavanaan myös ex-kansanedustaja Jouni "Robinson" Lehtimäellä, jolla on takanaan ainakin Kalevi "Korsto" Lammisen ja porilaisen salibandyväen tuki.

Kova tilanne on myös toisella laidalla. Vasemmistoliiton Veijo Puhjoa haastaa toden teolla hyökkäystrio Nummelin (ei turkulaista puolustajasukua)-Hirvonen-Sandberg. Kaksi paikkaa on kiikarissa, mutta tiukaksi menee: lisäpaikkoja kun odottavat muutkin. Ruuan määrästä asia ei varmastikaan jää kiinni: omien telttojensa voimin Porin kävelykadulla viime lauantaina päivystäneet Nummelin ja Hirvonen jakoivat kymmeniä paketteja makkaraa ja litrakaupalla soppaa. Nälkäisten vatsat eivät Porissakaan suudelmista täyty.

Aiemmin mainitun itseironian voimaan luotetaan myös paikallistasolla. Sdp:n Helena Heljakka oli tuonut Eetunaukiolle Sisu-miehistönkuljetusajoneuvon, jolla viitataan läheisesti mainoslauseeseen "reilusti, turvallisesti, suomalaisella sisulla". Porissa tunnetusti aktiivinen toriparlamentti näki Sisussa muutakin symboliikkaa, kun asiaa peilattiin taannoin valtakunnallistakin julkisuutta saaneeseen uutiseen. Sisulla varmasti aukeaa raskainkin ovi, saas nähdä ulottuuko vääntövoima Arkadianmäelle asti.

Vaikka monet ovatkin kritisoineet eduskuntataistoa särmättömäksi, löytyy asetelmasta kuitenkin vielä mukavasti vääntöä sunnuntaita ajatellen. Suosiotaan kasvattaneen ennakkoäänestyksen perusteella voi ainakin arvella, että äänestysaktiivisuus nousee viime vaaleista selvästi. Ennustankin, että tuleva vaalitulos tuo Arkadianmäelle paljon uusia kasvoja. Televisiot siis auki sunnuntai-iltana: silloin on luvassa vuoden jännittävin viihdeohjelma.

Arkadianmäen pölyinen sateenkaari

Tilastojen mukaan valtaväestöstä noin kuusi prosenttia on homoseksuaaleja. Numero kuulostaa pieneltä, koska 94 prosenttia on muuta. Median päähenkilöt ja politiikan johtajat ovat yleensä keski-ikäisiä tai sen vaiheen ylittäneitä miehiä, joiden ymmärrys rajoittuu käsittämään ainoastaan miehen ja naisen yhdessäolon. Jo äidinmaidosta imetty perhemalli on ja pysyy eikä muita vaihtoehtoja oteta huomioon. Myös näissä vaaleissa tabu, seksuaalivähemmistöt, jäävät valtamediassa huomioimatta eivätkä suurin osa ehdokkaistakaan näe syytä puhua tasa-arvosta muuten kuin työelämän eurojen ja sukupuolten tasolla. Vastakkainasettelun aika, seksuaalisuuksien kannalta, ei ole ohi.

Suomenruotsalaisia on Suomessa suurin piirtein saman verran kuin seksuaalivähemmistöjä. Ruotsinkieltä puhuvalla vähemmistöväestöllä on oma puolue, joka on istunut hallituksessa vuodesta 1979 lähtien. Ruotsalaisten kansanpuolueella on ollut vähintään kymmenkunta edustajaa eduskunnassa aina, mikä ei ole suhteellista seksuaalivähemmistöjen edustajien kanssa. Jos Oras Tynkkynen on ainoa homoseksuaaliksi ilmoittautunut läsnä olevista päättäjistä, seksuaalivähemmistöjen edustus jää alle prosenttiin kahdestasadasta kansanedustajasta.

Suomenruotsalaisten asema Suomessa ei ole suoraan verrattavissa seksuaalivähemmistöihin, sillä eri kieli ei rajoita oikeuksia Suomessa, toisin kuin eri seksuaalisuus. Ilman seksuaalivähemmistöjen edustajia tasa-arvon toteutuminen on vaikeaa, sillä valtaväestö ei jaksa olla kiinnostunut pienien prosenttien ongelmista. Uusien kaappien ovien raottaminen eduskunnassa aukaisisi silmät sekä Arkadianmäellä että mediassa. Kaapista putkahtaisi tilastojen mukaan kaksitoista kansanedustajaa, jotka saisivat varmasti enemmän näkyvyyttä niin mediassa kuin eduskuntasalissakin. Tasa-arvosta voitaisiin jopa keskustella muutenkin kuin eurojen tasolla.

Kansanedustajia ja imagoyksilöitä

Vaatimattomat suomalaisetkin jaksavat aina sopivassa välissä ylpeillä sillä, että juuri Suomessa miehet ja naiset olivat tasa-arvoisia äänestäjiä ja ehdokkaita ensimmäisenä maailmassa.

Mutta mikä on muuttunut sadassa vuodessa? Maa ainakin, mutta onko eduskunta pysynyt mukana? Poliitikon ihonväri ja sukupuoli korostuvat yhtä lailla USA:n presidenttikandidaattien kampanjoinnissa kuin kansanäänestyksessä Arkadianmäelle.

Hollantilainen ystäväni sanoi, että hänen mielikuvissaan Suomi on kuin Alankomaat 90-luvulla: Hyvinvointijärjestelmä on vielä purkamatta ja kansainvälistyminen käynnissä. Tulisiko Helsingin kaupunginvaltuutettu Zahra Abdullasta sitten Suomessa sellainen edelläkävijä kuin Ayaan Hirsi Alista Alankomaissa, ulkomaalaissyntyinen kansanedustaja.

Vuoden maahanmuuttajamies-palkintoa ei Suomessa jaeta. Maahanmuuttajanainen-palkinto sen sijaan kyllä. Abdulla sai palkinnon muutama vuosi sitten. Maahanmuuttajanaisten julkisuussuhde vaikuttaa jotenkin helpommalta kuin maahanmuuttajamiesten. Naiseudella saa politiikassakin median huomion. Vaikka huomion taso sitten olisikin vaatteissa, kampauksessa ja meikeissä.

Mutta miksi vaikka suomenvietnamilainen äänestäisi esimerkiksi suomenetiopialaista? Ajatteleeko äänestäjä maahanmuuttajaehdokkaan edustavan maahanmuuttajia? Heidi Hautala on kertonut äänestäneensä viime eduskuntavaaleissa Zahra Abdullaa.

Nyt kansanedustajaehdokkaina on 30 maahanmuuttajataustaista ihmistä. Heistä osa on sellaisten puolueiden listoilla, joilla ei tunnu olevan maahanmuuttoon minkäänlaista osaa tahi kiinnostusta. Mutta palveleeko sekään ketään, että tiedotusvälineet leimaavat näitä ehdokkaita imagosyistä valituiksi.

Mutta kuten tässäkin blogissa on jo useaan otteeseen todettu, asiat eivät välttämättä sillä parane, että ihminen äänestäisi ihmistä. Äänensä loppusijoitusta ei voi tietää, ja valittuja sitoo puoluekuri.

Taitaapa suomalaisilla olla syytä ylpeilyyn sittenkin, kun USA:n presidentti on nainen, ja ehkäpä vielä joku muu kuin valkoinen. Tosin sitten kun näin käy, eivät ihonväri ja sukupuoli enää ehkä olekaan niin ihmeellinen juttu.

Superyliopistolainen jälkijunassa

Monet vaaliagendat ovat pendolinoja; esimerkiksi superyliopistoja koskeva keskustelu on opiskelijoiden osalta auttamattomasti jälkijunassa. Meidän nuorten tulee äänestäjinä katsoa peiliin. Opintotuenkin korotusta odotimme monta vuotta mykkinä. Oletimme, että pelkästään opiskelijajärjestöjen vaatimukset saavat opintotuen nousuun. Jos suurimpien puolueiden kampanjalupauksia on nyt uskominen, kasvaa opintotuki tulevalla hallituskaudella sen 15 prosenttia. Meidän tulee varmistaa lupaus keskittämällä äänemme vaaleissa niille, jotka edustavat erityisesti opiskelijoita Arkadianmäellä.

Opintotuen köydenveto on pitkään ollut trendiaihe, joka jättää katveeseensa helposti uudemmat tärkeät kysymykset. Puolueiden jäykät vaalikampanjat eivät tartu tuoreisiin aiheisiin elleivät nuortenjärjestöt itse nosta agendoja keskusteluun. Poliitikan kankeutta kuvaa osuvasti myös tiettyjen oppiaineiden opiskelijamäärien säätely. Niitä ei edelleenkään räätälöidä vastaamaan työmarkkinoiden tämänhetkistä kysyntää.

Tekniikan akateemisten liiton toiminnanjohtaja Heikki Kauppi toivoo, että etenkin tekniikan alan ylimmässä koulutuksessa satsattaisiin määrän sijasta laatuun: ”Insinöörien määrällä kilpailu on muutenkin Suomen kannalta tuhoon tuomittu linja. [..] On koko kansakunnan tulevan menestyksen kannalta välttämätöntä korottaa teknillisten yliopistojen valtion budjetista tulevien määrärahojen tasoa vähintään 150 miljoonalla eurolla tulevassa hallitusohjelmassa.”

Eilen tellu-uutisissa näytettiin, kuinka TAIKin opiskelijat ilmaisivat mielenosoituksella vastustuksensa Helsingin kauppakorkeakoulun, Taideteollisen korkeakoulun ja Teknillisen korkeakoulun yhdistämisestä. Taideaineiden opiskelijat pelkäävät, että heidän kaupallinen riippumattomuutensa on vaarassa, ja että taideaineiden merkitys vähenisi Sailaksen työryhmän kaavailemassa ”superyliopistossa”.

Vaikka taikkilaiset näkevät Sailaksen säkeet miltei saatanallisina, niin elinkeinoelämä antaa yliopistojen yhteen sulautumiselle siunauksensa ja sellaiset 200 miljoonaa euroa siihen päälle.

Kysymys kuuluukin, tulisiko opiskelijoihin satsata myös kehittämällä heidän opinahjojaan vastaamaan enemmän elinkeinoelämän vaateisiin? Jos tulisi, niin eikö opiskelijoiden tulisi pyrkiä tuomaan mielipiteensä päätöksentekoon muun muassa siitä, mitkä ovat ne koulut, jotka yhdistyisivät huippuyksiköiksi?

Sailaksen johdolla työskennellyt työryhmä mieltää, että ”maailmanluokan yliopistoa” koskevat päätökset tulisi tehdä jo tämän vuoden aikana. Huippuyliopiston kohtalosta päättää siis jo seuraava hallitus ja ehkä sinunkin äänestämä ehdokkaasi.

Heikki Kauppi vertaa etenkin teknillisten yliopistojen rahoitusta opiskelijaa kohti talvisotaan: ”Kansainvälinen kilpailu on luonteeltaan totaalista ja insinöörikoulutuksen globaalissa laatukilpailussa vastustajilla on suhteellisesti viisinkertainen henkilö- ja kymmenkertainen materiaaliylivoima.”

Ehkei Sailaksen ryhmän ehdotelma valtionhallinnosta irtautuvasta yliopistosta ole välttämättä niin huono asia taideopiskelijoillekaan. Hätään olisi ehkä enemmän aihetta, jos yliopistojen hallinnollista yhdistämistä valtion alaisuudessa jatketaan ilman lisärahoitusta.

Maailman menestyneimmät yliopistot ovat itsenäisiä ja vapaita. Ne muistuttavat toimintatavoiltaan enemmän yrityksiä, jotka etsivät lahjakkuuksia campuksilleen.

Suomen koulutusjärjestelmä on peruskoulutuksen kattavuudeltaan hyvä. Matkalla oppilaasta opiskelijaksi terä kuitenkin tylsistyy: suomalaisista yliopistoista maailman 500 parhaan listalle mahtuu vain kolme - eivätkä ne ole lähelläkään kärkeä.

Lähde: Heikki Kaupin kirjoitus Vieraskynä-osiossa Helsingin Sanomissa 26. helmikuuta 2007

Enemmän tukea kielivähemmistöjen äänitorville

Harvoinpa tulee ajatelleeksi, että Suomessa on noin kaksikymmentä kuntaa, joissa enemmistö asukkaista puhuu ruotsia ja suomi on vähemmistökieli. Länsirannikolla, Vaasan pohjoispuolella, sijaitsevassa Pietarsaaressa paikallislehdet ovat mielenkiintoisessa tilanteessa: Jakobstads Tidning edustaa erästä maan vähemmistöryhmistä, suomenruotsalaisia, mutta paikallisesti vähemmistöä edustaakin suomenkielinen Pietarsaaren Sanomat. Kaupungissa yli puolet asukkaista puhuu ruotsia, ja kun mukaan lasketaan pienet ympäristökunnat, ruotsinkielisten ylivoima kasvaa huomattavasti.

Silti kumpikaan paikallislehdistä ei saa valtioneuvoston myöntämää lehdistötukea, jolla tuetaan muun muassa vähemmistökieltä puhuvien tiedonsaantia ja mahdollisuutta lukea omankielistä lehteä.

Muuhun Eurooppaan verrattuna tilanne on poikkeuksellinen, sillä muualla maan vähemmistökieltä edustavat sanomalehdet saavat rahallista tukea. Suomessa suurimpia lehdistötukia ei anneta vähemmistökulttuurien tukemiseen, vaan isot rahat jaetaan puoluelehdille.

Jo tässä vaiheessa vuotta suurimpien puolueiden äänenkannattajat ovat saaneet satoja tuhansia euroja. Ruotsinkielisistä lehdistä muutama saa vuosittain tukea selviytyäkseen taloudellisesti ja ylläpitääkseen ruotsinkielistä paikallisuutisointia, mutta rahasummat ovat pieniä. Viime vuonna Uutispäivä Demari sai valikoivaa lehdistötukea lähes 1,7 miljoonaa euroa, kun ruotsinkielisistä lehdistä eniten tukea saanut Hufvudstadsbladetkin sai ainoastaan hieman reilut 200 000 euroa.

Ruotsinkieliset sanomalehdet ovat keskittyneet muutamaksi ketjuksi ja tekevät yhteistyötä. Niiden tulevaisuus ei kuitenkaan ole täysin varmalla pohjalla, koska suomenruotsalaisten määrä vähenee. Lehtiä luetaan yli kielirajojen, mutta useimmiten kaksikieliset kotitaloudet tilaavat alueella ilmestyvistä lehdistä hallitsevimman eli laajimman ja tiheimmin ilmestyvän. Tämä on hyvä asia Jakobstads Tidningille, huono useimmille muille ruotsinkielisille lehdille. Lehdistötuen jakautumista tulisikin uudistaa niin, että puoluelehtien sijaan suurimmat rahat annettaisiin vähemmistökieliä edustaville lehdille.

Puolue, joka huolehtii kannattajistaan vai puolue, jonka lupauksiin voi luottaa?

FST:n eilisessä Valdebatt-ohjelmassa suomenkieliset poliitikot herättivät myötätuntoa. Eero Heinäluoma, Timo Soini, Matti Vanhanen ja Jyrki Katainen puhuivat rohkeasti ja kiitettävän vuolaasti ruotsia, vaikka esimerkiksi Vanhasen ääntäminen oli enimmäkseen jäykkää ja Katainen joutui kysymään käännöstä muun muassa sanoille vanhainkoti ja ratkaisu. Ruotsinkielisten Bjarne Kalliksen ja Stefan Wallinin esiintyminen oli tietenkin luonnollisempaa kuin sanojaan hakeneiden suomenkielisten, mutta sympatiapisteitä kovalla yrittämisellä sai.

Samassa vaalikeskustelussa poliitikkoja pyydettiin pareittain kehumaan toistensa puolueita. Soini kehaisi RKP:n olevan “puolue, joka osaa huolehtia kannattajistaan”. Wallinin vastaus oli, että perussuomalaisten lupauksiin voi luottaa: “Lupasitte vastustaa yo-ruotsia ja niin olette tehneetkin.” Ohjelma uusitaan tänään tiistaina iltapäivällä FST5:llä.

FST:n ohjelmassa Spotlight puolestaan ehdittiin jo helmikuun puolivälissä käsitellä eduskuntavaaliehdokkaiden vaalikampanjoiden rahoitusta: kuka poliitikkojen kampanjat oikein maksaa? Lainsäädännöstä huolimatta vaalirahoitukset pysyvät salaisina. Muissakin medioissa aiheesta uutisoitiin, mutta myöhemmin. Jos Spotlight jäi näkemättä, jaksoja voi katsella ohjelman nettisivuilla.

Jos saisikin äänestää kolmea ehdokasta

Yllättävän monet ihmiset eivät tiedä tai ymmärrä suomalaista vaalisysteemiä. Siksi on hassua, ettei vaalitavasta ja äänten laskennan menetelmistä keskustella julkisuudessa nykyistä enempää. Onko vaalitavan selittäminen liian vaikeaa? Avaisiko menetelmistä keskusteleminen liikaa tilaa nykyisen järjestelmän kritiikille?

Tässä blogissa on kaksi kertaa aiemmin pohdittu sitä, olisiko ns. pitkien listojen vaali parempi kuin henkilövaali. Siis pitäisikö meidän äänestää puoluetta vai poliitikkoa?

Tämä valinta ei kuitenkaan ole ainoa vaihtoehto vaalijärjestelmistä puhuttaessa, vaan systeemejä on monenlaisia. Tiesittekö esimerkiksi sen, että Suomen vuoden 1906 vaalilain mukaan äänestäjät saivat merkitä lippuun mielestään kolme parasta ehdokasta? Minä en ainakaan tiennyt, ennen kuin luin professori Hannu Nurmen mielenkiintoisen artikkelin (pdf) suomalaisesta vaalitavasta ennen ja tänään.

Toki artikkeli käsittelee osin sellaisia matemaattisia hienouksia, joista maallikko ei pääse perille, mutta toisaalta siinä puhutaan juuri sellaisista teemoista, joita pitäisi avata myös niin sanotulle suurelle yleisölle.

Keskeinen väite Nurmen kirjoituksessa on se, että kolmen ehdokkaan systeemissä todella luotettiin äänestäjien kykyyn ilmaista näkemyksiään. Myös vaalivapaus oli suurempi.

Jos tällainen systeemi toimi Suomessa sata vuotta sitten, voisiko se toimia nytkin? Innostaisiko se ihmisiä seuraamaan politiikkaa ja sen tarjoamia vaihtoehtoja nykyistä enemmän?